RAAKA RAUHA™ | Kun rakkaus ei ole rikki, vaan kuollut hiljaisuudessa

Me ei riidellä. Ei huudeta. Ei olla väkivaltaisia. Mutta ei myöskään kosketa. Ei katsota. Ei kysytä: "Miten sun päivä meni?"

Onko tää rakkautta? Vai selviytymispeli kahdelle, joka esitetään kulissien edessä niin, kuin mikään ei olisi muuttunut?

Pysytään yhdessä rahan takia. Lasten takia. Koska niin kuuluu tehdä. Koska on omakotitalo, auto ja yhteinen kalenteri. Luvattiin yhdessä alttarilla niin. Ja silti kaksi sielua istuu eri päädyissä sohvaa, sanomatta mitään.

Mutta lapset ei ole tyhmiä. Ne haistaa, kun ilmapiiri muuttuu. Ne tietää, että vanhemmat ei enää puhu toisilleen, vaan toisistaan ohi. Ne huomaa sen jäätyneen tunnelman ja munankuorilla kävelyn ja jatkuvan väistelyn ja koskemattomuuden.

Ja silloin ne oppii: "Pysy, vaikka sattuu – kunhan kukaan ei huomaa."

"Sä et oo enää se, johon rakastuin."

No en vitussa ookaan. Ei kenenkään kuuluis olla 20 vuoden jälkeen sama ihminen. Meidän kuuluu kasvaa ja muuttua.

Ehkä mä oon herännyt kehooni. Ehkä mun hermosto ei enää siedä niitä samoja sanoja, jotka ennen nielin hiljaa. Ehkä mä en halua enää olla kiltti ja sopeutuvainen.

Ja se pelästyttää toisen. Koska jos toinen muuttuu, muuttuu kaikki. Ja se vanha tasapaino ei käy enää.

Mutta rakkaus ei ole se, että sä pysyt minulle sopivana. Rakkaus on sitä, että me uskalletaan kasvaa ja kohdata toisemme uudelleen.

Jos et tunne itseäsi, et voi tietää, milloin kohtaat toisen.

"Kaikki on hyvin."

Se oli mun turvalause lapsena. Kun joku kysyi, niin vastasin noin. Vaikka ei ollut.

Mä en halunnut olla vaivaksi. Mä halusin, että muut on tyytyväisiä. Ja siitä sain kiitosta. Hyvä tyttö. Reipas. Järkevä.

Sitten aikuisena? Mä en tiedä mitä haluan. En uskalla tuntea liikaa. Mutta mä tunnen kaiken – kehossa.

Uupumuksena. Tyhjyytenä. Itkuna ilman syytä.

Se on kiltin tytön kapina. Ja se ei aina kuulu, mutta se tuntuu.

"Sano nyt jotain."

Mutta se ei sanonut.

Se vaan oli hiljaa.

Ja mä ajattelin: nyt on kaikki taas hyvin. Kun ei riidellä. Kun ei ole ääntä.

Mutta se ei ollut rauha. Se oli luopuminen.

Kun nainen hiljenee, se ei tarkota että kaikki on hyvin. Se tarkoittaa, että se ei jaksa enää sanoa.

Ja silloin mies usein ajattelee, että nyt on parempi. Vaikka se on hetki, kun kaikki on jo menetetty.

Pettikö se? Vai kadottiinko me toisiimme jo kauan sitten?

Petos ei ole aina seksi. Joskus se on se hetki, kun katse ei enää viivy toisen silmissä. Kun joku muu kuuntelee. Kysyy. Kiinnostuu.

Se hetki, kun kotona ei puhuta enää mistään muusta kuin kalenterista ja kauppalistasta.

Joskus kukaan ei pettänyt. Te vaan lakkasitte olemasta yksi.

RAAKA RAUHA™ – kehon kautta kotiin.

Tämä ei ole pelkkää sanojen puutetta. Tämä on kehon viesti, että yhteys on kadonnut.

Jos et uskalla tuntea, et uskalla myöskään kohdata.

Ja tätä ei korjata pikakikoilla. Tää vaatii rehellisyyttä. Hidastamista. Ja sen kysymyksen, joka usein pelottaa eniten:

🖤 "Miten me päädyttiin tähän?"

Jos tämä osui – Matka itseesi - ymmärryksestä vapauteen verkkokurssi voi olla sulle tehty. Ei korjaamaan sua. Vaan palauttamaan sut itseesi.

Tutustu kurssiin:  https://katriina-hirvasniemi.mykajabi.com/matka-itseesi-ymmarryksesta-vapauteen